Kolmekymmentäkolme
Pohdintoja eletystä elämästä, suhteestani vanhenemiseen sekä nelikymppisyyden mahdollisuuksista
Tämä on 33. uutiskirjeeni ja osuvasti täytän huomenna 14.8. 33 vuotta. Tuntuu, että viimeiset kymmenen vuotta ovat hurahtaneet hetkessä. Vastahan minä valmistuin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatteriopinnosta ja muutin Tampereelle. Siitä on kuitenkin jo kymmenen vuotta aikaa. Etenkin koronan jälkeinen aika on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Oma mummoni sanoi minulle keväällä pilke silmäkulmassa, että kohta sinäkin alat muistella asioita kymmenissä vuosissa. Väärässähän hän ei ollut.
Suhteeni vanhenemiseen on nykyään neutraali. Ennen se oli odottava ja positiivinen. Niin kuin monet muutkin pieniltä paikkakunnilta tulevat queer-ihmiset, minäkin aikuistuin varhain. Kaiken lisäksi nuoruudessani minut jatkuvasti arvioitiin ikäistäni merkittävästi vanhemmaksi. Kun olin seitsemännellä luokalla, uusi pianon opettajani kysyi kirjoitanko ylioppilaaksi tänä vuonna. Vanheneminen olikin pitkään helpottavaa, sillä koin, että vuosi vuodelta oikea ikäni vastasi enemmän sitä, miksi minut oletettiin. Nykyään koen oloni ikäisekseni ja se on ihanaa.
Kun media on täynnä nuoria onnistujia, on vanhentuessaan välillä vaikeaa tunnistaa rajaa katkeruuden, nihilismin ja realismin välillä. Kaikki eivät saavuta kaikkea haluamaansa ja joskus on haastavaa tietää milloin päästä irti ja mistä päästää irti. Samalla nykypäivän somen täyttävä terapiapuhe kehottaa olemaan jatkuvasti itselleen armollinen. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta itsensä diagnosoimisen vaarana on, että lopulta ei puske itsestään yhtään mitään irti. Tunnistankin, että etenkin koronan aiheuttaman pysähtymisen jälkeen aloin sietää huonommin epämukavuutta. Nyt pikkuhiljaa olen opetellut tuon taidon uudelleen.
Yhden ikäkriisinkin olen käsitellyt ja se oli 25-vuotiaana. Olin ollut muutaman vuoden työelämässä ja “unelmani” musikaalityöskentelystä arkistui. Mieleni valtasi ajatukset siitä, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Nyt olen oppinut, että etenkään tässä maassa ei tarvitse rajoittaa omaa työskentelyään taidekentällä vain yhteen asiaan. Näyttelijyydestä tai muusikkoudesta ei tarvitse luopua voidakseen kirjoittaa. Toki joku saattaa olla ennakkoluuloinen, mutta siinähän on. Kun olen tajunnut, että minun ei tarvitse hakea kaikkea ammatillista tyydytystä samasta paikasta, myös suhteeni musikaalityöskentelyyn on pysynyt intohimoisena.
Olen myös kuunnellut omia mielenkiinnon kohteitani enemmän. Viime vuosina olen päättänyt olla hakematta koe-esiintymiseen, jos en ole ollut inspiroitunut kyseisestä projektista. Tämä on ollut hyvä päätös, mutta johtanut siihen, että edessäni on toinen syksy ilman laitosteatterin ensi-iltaa. Ammatillisesti tämä ei minua sinänsä haittaa, mutta samalla se on ikävää, koska rahaakin pitäisi vissiin jostain saada.
Pienistä rahahuolista huolimatta tunnistan, että tulevaisuudessa on kivoja ja inspiroivia asioita tulossa. Teatteriryhmämme ensimmäinen ensi-ilta on lokakuussa ja seuraava oma teoksemme kytee pinnan alla. Olen myös menossa tekemään isoa musikaalia syksyn 26 ensi-iltaan, mistä tulee ihanaa ja ammatillisesti erittäin mielenkiintoista. Toistaiseksi uskon myös, että ehkä joku av-puolen projektikin lähtisi lähiaikoina lentoon. Varasuunnitelmiakin on.
Tulevaisuuden suhteen olenkin toiveikas, vaikkakin välillä hieman väsynyt. Olen ymmärtänyt, että maailman pyörät pyörivät oikeasti todella hitaasti. Nuoruuden idealismin tilalle on laskeutunut hyväksyntä, että minä en tule näkemään täydellistä maailmaa. Samanlainen tajuaminen on muodostunut myös ammatillisiin unelmiin. Kukaan ei tule löytämään minua tai antamaan mahdollisuutta. Mahdollisuus pitää luoda itse. Tämä on samaan aikaan inspiroivaa ja tavallaan hieman väsyttävää.
Kun mietin elämääni, vanhenemista ja tulevaisuutta, mieleeni tulevat sanat, jotka kuulin vuosia sitten syntymäpäivänäni. Vuonna 2017, kun täytin 25, harjoittelimme Cats-musikaalia Tampereen Teatterilla. Tuolloin jo 70 ikävuoden ylittänyt ohjaaja Georg Malvius puhui minulle elämästään. Hän sanoi, että jos saisi elää jonkun vuosikymmenen elämästään uudelleen, hän haluaisi elää nelikymppisyyden. Hän kertoi, että kaksikymppisenä hän ei tiennyt, mitä halusi tehdä. Kolmekymppisenä hän tiesi ja meni kohti sitä. Nelikymppisenä hän teki juuri sitä, mitä halusikin tehdä. Ehkä oma elämänikin tulee menemään suunnilleen näin. Ainakin olen hyvin samanlaisella reitillä tällä hetkellä.
Ehkä minun pitäisi vielä mainita jotain sosiaalisista suhteista tähän loppuun. Totuus kuitenkin on, että ammatilliset kuviot ovat aina aiheuttaneet minulle paljon enemmän päänvaivaa. Perheen, ystävien ja kumppanin suhteen olenkin ollut hyvin onnekas ja etuoikeutettu. Kaikki on ollut lähes aina hyvin mutkatonta.
Onkin helppoa aloittaa 34. vuoteni maapallolla toteamuksella: kaikki on hyvin.
Onko sinun suhteesi vanhenemiseen muuttunut vuosien varrella?
Oikein hyvää loppukesää!
Terveisin
Pyry