PMMP-dokumentti herätti tunteita. On pöyristyttävää mutta valitettavasti ei yllättävää, kuinka suoraa ja häikäilemätöntä naisviha 2000-luvun alussa on ollut.
PMMP:n suosio on kuitenkin hyvä esimerkki juuri siitä, mistä olen kirjoittanut aiemminkin: altavastaajan asema antaa tilaa voimaantumiselle ja voimaantuminen synnyttää suuren ja koukuttavan tunnereaktion. Kun yhteiskunta on sokea omille ongelmilleen, ne jotka osaavat sanoittaa ongelmallisuudesta kumpuavia tuntemuksia taiteen avulla menestyvät. Tällöin aiheet ja teemat resonoivat laajasti. Luovien taiteiden avulla voimaantuminen voi olla yksilölle hyvä selviytymisstrategia. Samalla se muodostaa hyvin tärkeitä suhteita yksilön ja taidetuotoksen välille.
Tarkoitukseni ei ole kritisoida PMMP:n musiikkia tai aiheita. Päinvastoin, ihailen sitä rohkeaa lyriikkaa, brutaalia rehellisyyttä ja haavoittuvuutta, joka tämän päivän listapopissa (josta toki myös pidän) harvoin näkyy. Asiat ovat komplekseja ja se kuuluu sanoituksissa. On tietenkin myös jonkinlainen sukupolvikokemus hyppiä festariyleisössä ja karjua ääni käheänä jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut.
Paula Vesala toteaa itsekin, että maailma on muuttunut. Dokumentissa kuullut avoimen misogyyniset kommentit haastattelijoilta johtaisivat tänä päivänä vähintään vakavaan keskusteluun toimituksessa. Samalla muutoksen myötä voimaantuminen misogyniasta ei puhuttele enää yhtä laajasti. PMMP:n menestys onkin ollut aika ja sukupolvisidonnaista.
Kaikki sukupolvikokemuksen mittakaavan saavat ilmiöt ovat jollain tavalla aikasidonnaisia. Esimerkkinä toisenlaisesta ympäristöstä, on mielenkiintoista katsoa, millainen muutos on tapahtunut Tampereen homobaariskenessä. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa homobaareja on ollut pilvin pimein, myös erinäisille queer-piirien alaryhmille. Nykyään on vain Mixei. Tämä johtunee siitä, että nyky-yhteiskunnassamme ei ole enää samanlaista tarvetta vetäytyä piiloon olemaan turvassa keskenään. Voi mennä ihan perusbaariinkin ja sen ovessa on sateenkaaritarra ja teksti “you are safe here”. Homobaarien tarve ja suosio on kummunnut yhteiskunnasta, jossa homous on ollut sorretumpaa.
Sama pätee musiikin aiheisiin. Kun maailma on muuttunut sallivammaksi, huomioivammaksi ja moninaisemmaksi, mielenkiintoinen kulma massojen puhuttelemiseen löytyykin nykyään konservatiivisuudesta. Viime vuosina megasuosiota nauttinut Sabrina Carpenter oli pienoisen kohun keskellä, kun hänen uuden albuminsa kannessa hän oli polvistuneena tukistavan miehen eteen. Samaan aikaan kristinusko ja tradwife trendaavat nuorten parissa.
En tarkoita, että PMMP:n tarkoituksena olisi aikoinaan edes ollut tavoitella mahdollisimman suurta menestystä. Heidän rehellinen ja aito kulmansa osui vain täydelliseen aikaan, jolloin se puhutteli massoja.
Vastaavia kokemuksia isosta maailmasta löytyy Taylor Swiftiltä. Hänen uransa alkuaikojen haastattelut ovat vähätteleviä ja hirvittäviä. Kun hänelle muutama vuosi sitten ei suostuttu myymään hänen omien levytystensä mastereita, hän levytti koko alkuaikojen tuotantonsa uudelleen (bossi muuvi). Samalla maailma tajusi, kuinka avoimen rehellistä ja hienoa lyriikkaa nuori Taylor oli aikoinaan kirjoittanut. Swift teki ennätyksellisen maailmankiertueen ja maksoi muun muassa satoja tuhansia bonuksia kiertueensa rekkakuskeille.
Minussa syntyykin ristiriitaisia tunteita, kun seuraan tällaisten megatähtien urakehitystä. Tavallaan ihailen sitä, että ihminen voi rehellisyydellään ja taiteellaan päästä niin merkittävään asemaan kuin Taylor Swift maailmalla tai Paula Vesala Suomessa. Samalla täydellisessä maailmassa kumpikaan ei olisi voinut ammentaa menestystään altavastaajan asemasta. Tuo asema on toistuvasti synnyttänyt uusia voimaantumisen aaltoja heidän ympärilleen, myös silloin, kun he ovat olleet jo menestyneitä ja itse merkittävässä valta-asemassa.
Tällaiseen vinksahtaneeseen olen huipulla mutta voimaantukaa sorrostani -tyyliseen asemaan ei patriarkaalisessa yhteiskunnassa valkoinen heteromies voi päästä. Täydellisessä maailmassa siihen ei pääsisi kukaan.
Taiteen merkityksellisyyttä onkin helppo etsiä vastustuksen kautta. Vastustus on myös jossain määrin taiteen ytimessä. Suuressa mittakaavassa tämä voi kuitenkin tuoda esiin ongelmia. Jos suurta yleisöä puhutteleva “mieto vastustus” alkaakin nojata kevyesti sortaviin konservatiivisiin arvoihin, jonkun pienen porukan on helpompi edistää yhteiskunnassa myös rajusti sortavia periaatteita.
Mitä mieltä sinä olet?
Aurinkoisia syyspäiviä!
Terveisin
Pyry
Olipa kiinnostavaa pohdintaa! Kiinnostaa, mitä taide olisi mieleistäsi täydellisessä maailmassa, jossa ei ole vastustusta eikä tarvitse voimaantua kenestäkään? Tarvitaanko sitä sit ollenkaan?
Kivaa syksyä! ❤️