Vaarallinen voimaantuminen
Pitävätkö voimaantumistarinat yllä samoja valta-asetelmia, joita ne kommentoivat?
Yksi tyypillisimmistä ikitarinoistamme on tarina pienestä käsityöläisestä, joka taistelee suurta teollista koneistoa vastaan. Tässä tarinamallissa käsityöläinen tarkoittaa mitä tahansa altavastaajaa, vaikkakin usein käsityöläisyys näkyy myös konkreettisesti. Koneisto puolestaan edustaa mitä vain alistavaa massiivista voimaa, joka on usein kasvoton. Tällainen tarina on voimakas, koska se sisältää päähenkilön mahdollisuuden voimaantua.
Voimaantumistarinan voisi määritellä seuraavalla tavalla: systemaattista sortoa kokeva hahmo vapautuu tuosta sorrosta tavalla tai toisella. Tämä voi tapahtua ulkoisesti päihittämällä sortava iso pahis, kuten Star Wars -elokuvissa, tai se voi tapahtua sisäisesti vapautumalla yksilötasolla niistä vaatimuksista, joita sortava systeemi asettaa, kuten useissa elokuvissa, joissa on nainen tai vähemmistön edustaja päähenkilönä. Tässä tekstissä keskityn jälkimmäiseen, eli sisäiseen voimaantumiseen.
Voimaantumistarina on erityisen tehokas, koska sen välittämä tunteellinen kaari on massiivinen, huumaava ja koukuttava. Päähenkilön kokema sorto aiheuttaa tilanteen, jossa todennäköisyydet eivät ole hänen puolellaan. Kun päähenkilö lukuisten taisteluiden jälkeen vapautuu viimeinen sorrosta, katarsis on valtava. Länsimainen tarinankerrontaperinne ja käsikirjoituskaavat tähtäävät juuri maksimaalisen tunteen synnyttämiseen. Ihanteellinen päähenkilö on hahmo, jolla on pisin matka kuljettavana tarinan teemaan nähden. Tämän vuoksi näemme päähenkilöinä usein juuri pieniä käsityöläisiä, joista kasvaa suuria vastarinnan päälliköitä.
Jatkuva altistuminen voimaantumistarinalle on kuitenkin luonut tilanteen, jossa me ihmisinä haluamme nähdä itsemme uhrin asemassa. Haluamme olla se autenttinen ja pieni käsityöläinen ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä nousta voimaantuneina voittajina tuon sorron alta. Todellisuus on usein toisenlainen. Todennäköisemmin olemme oikeasti osa hiljaista yhteiskuntajärjestyksen kiltisti hyväksyvää koneistoa. Voimaantumisen huuma on kuitenkin vastustamatonta ja saa meidät uhriutumaan, vaikka syytä ei aina olisikaan.
Voimaantumistarinassa on sudenkuoppansa. Kertomuksen vaarat -kirjassa pohditaan journalismiin ja sosiaaliseen mediaan liittyvien kertomusten ongelmia. Aikamme mallitarinoita -luvussa Maria Mäkelä huomauttaa, että yksittäisen ihmisen tuohduttava kertomus kelan systeemien kohtuuttomuudesta voi jättää huomioimatta, että kyseinen systeemi on pelastanut tuhansia muita ihmisiä. Yleinen kertomus, jossa kaikki menee hyvin ei synnytä tunnekuohuntaa, joten se ei jää mieleemme. Tämä vie meidät myös fiktion voimaantumistarinoiden ongelmiin.
Voimaantumistarinat kutsuvat meitä luomaan mustavalkoista antagonismia. Usein oletuksena on, että vallalla oleva systeemi on läpensä paha ja mätä. Oikea maailma harvoin kuitenkaan on niin mustavalkoinen. Kirjoittajan onkin pidettävä huolta, ettei tarinaan lipsahda massiivisia yleistyksiä, kuten kaikki miehet ovat pahoja tai kirkko on alistava ja hirveä.
Onneksi usein näkee myös, että tämä asetelma on huomioitu. Esimerkiksi teoksissa Legally Blonde ja Thelma ja Louise antagonismi liittyy jollain tavalla yhteiskunnan maskuliiniseen ylivaltaan. Molemmissa tarinoissa on kuitenkin positiivinen mieshahmo, joka tarkentaa antagonismin olevan yhteiskunnan järjestelmä, ei miessukupuoli. Legally Blonde -musikaalissa tämä hahmo on päähenkilö Ellen rakkauden kohde Emmett. Emmett on Ellelle tämän ajattelua edistävä voima, joka haastaa tämän konservatiivisia ajatusmalleja. Thelma ja Louise -elokuvassa poliiseja johtava Hal Slocumb puolestaan on koko ajan Thelman ja Louisen puolella aavistaen todelliset motiivit naisten pakomatkan takana.
Suurin yksilökeskeisen voimaantumistarinan ongelma on kuitenkin, että se jättää lähes aina vastaamatta kysymykseen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olen jo useammassa uutiskirjeessä puhunut kyvyttömyydestämme kuvitella toisenlaisia maailmoja. Sisäinen voimaantumistarina jättää lähes aina yhteiskunnan tulevaisuuden auki. Herää kysymys, joutuuko seuraava yksilö käymään jälleen saman taistelun voimaantuakseen. Kierrämmekö tarinoillamme kehää, jossa valitamme, että yhteiskunta on hirveä, mutta sitten voimaannumme siitä hirveydestä vain valittaaksemme uudelleen, että yhteiskunta on hirveä?
Vaarana meille, jotka poikkeamme patriarkaalisen yhteiskuntamme ihanneyksilöstä on, että jäämme niin koukkuun asemamme luomaan mahdollisuuteen voimaantua, että menetämme kyvyn mennä yhteiskuntana eteenpäin. Tämän vuoksi hieman kartan omassa ajattelussani homoseksuaalisuuttani voimaantumisen lähteenä. En halua olla voimaantunut homo, vaan haluan elää maailmassa, jossa homous ei itsessään edes luo mahdollisuutta voimaantua.
Pitäisikö voimaantumistarinaa sitten välttää? Ei välttämättä, mutta tarinoiden monipuolisuutta tulisi vaalia. Valitettavan usein yhä vieläkin yleinen tarina kerrotaan valkoisen heteromiehen äänellä. Jos päähenkilö on jotain muuta, päähenkilö usein ensin kärsii ja sitten voimaantuu siitä, että ei ole valkoinen heteromies. Naiset ja vähemmistöt ansaitsevat kuulla enemmän yleisiä tarinoita omalla äänellään, mutta myös miehet ansaitsevat nähdä itsensä muiden tarinoissa muualla kuin aina osana antagonismia.
On myös hyvä huomioida erikseen, että etenkään sisäinen voimaantumistarina ei tavoita monia yhteiskuntamme jäseniä. On nimittäin olemassa paljon juuri heteromiehiä, jotka eivät ikinä näe itseään elokuvien miespäähenkilöissä. Sen sijaan he näkevät jatkuvasti, miten naiset ja vähemmistöt tarinoissa voimaantuvat siitä, etteivät ole heidän kaltaisiaan. Kun tiedämme, että voimaantumistarinan vetovoima on täysin vastustamaton, voimme luottaa siihen, että Andrew Taten kaltainen henkilö ilmaantuu ja luo voimaantumistarinan vaatiman sorron vaikka keksimällä sen päästään. Niin kuin sanoin, me kaikki haluamme olla sorrettuja ja nähdä itsemme nousevan voimaantuneina sorron vallasta.
Vaikka voimaantumistarinalla voi toki olla hyvin suorat yhteydet oikeaan elämään, on tärkeää, että se ei jää ainoaksi kerrotuksi tarinaksi. Tällöin voimaantumistarina päätyy vain luomaan uudelleen tarinaa yhteiskunnasta, joka toimii sortavin periaattein. Tarvitsemme tarinoissamme tilaa ajatella maailman järjestystä uudelleen.
Tässä vielä kertauksena voimaantumistarinan vaaranpaikat:
“Aina meitä sorretaan” -ajattelu - päähenkilön uhriasema keskiössä
Mustavalkoinen antagonismi - yksi ihmisryhmä on yksiselitteinen paha
Yksilökeskeisyys - tarina huomioi vain päähenkilön, ei yhteiskuntaa
Voimaantumistarina on parhaimmillaan loistavaa tarinankerrontaa, mutta sillä on potentiaalia toimia myös yhteiskuntaa kärjistävänä voimana. Voimaantumistarinaan törmätessä onkin hyvä uhrata muutama ajatus yksilön tarinaa ympäröivälle maailmalle.
Kuulumisia ja uutisia
Perustimme teatteriryhmän nimeltä Näästi Teatteri!
Tällä viikolla julkaisimme jo hetken aikaa vireillä olleen projektin. Perustimme ystäviemme kanssa yhdistyspohjaisen teatteriryhmän, jonka nimeksi tuli Näästi Teatteri. Tavoitteenamme on tuottaa tulevaisuudessa omia produktioita sekä maahantuoda pieniä ja keskikokoisia musiikkiteatteriteoksia. Ensimmäinen produktiomme julkaistaan ensiviikolla ja aion surutta mainostaa sitä ensi viikon kirjeessä. Arvostan suuresti, jos haluat ottaa teatterimme sosiaalisen median tilejä seurantaan. Olemme Instagramissa ja Facebookissa käyttäjänimellä naastiteatteri.
Hyvää helmikuun loppua!
Terveisin
Pyry